Napsahti hampahasta pala irti ja ei siinä sitte muu auttanu ku mennä hammaslääkärihin sitä korjauttamahan. Siinä penkillä suu auki maatesnani kuuntelin ku lääkäri ja hoitaja jutteli käymistään jumpista.

Keskustelu rönsyyli eri tapaasissa jumpissa sekä vetäjissä kunnes se siirty televisio-ohjelmien jumppihin. Totesivat, et ihan samanmoosia liikkehiä sielläki näytettihin kotona tehtäväksi mitä ohjaajakin ohjatuulla tunneilla. Totesivat molemmat, et eipähä niitä kuitenkaan kotona tuu tehdyksi vaikka kuinka tietääsi, et miten kuuluusi ittiänsä liikuttaa. Ja näinhän se on! Ainaski mun kohdalla ja veikkaanpa et tosi monen muunki.

Siinä sitte mietin mitä kaikkea sitä voikaan oikiastansa arjessa sitten tehdä tavallansa ittensä hyödyksi ihan siis siinä normaalin puuhastelun yhteydessä.

Talvella ainaski lumenluonti ja kesällä ruohonleikkuu käy ihan liikunnasta. Rappusia noustessa/laskiessa saa paljon enämpi kaloreita kulutetuksi mitä hississä seistessä. Mut sitte mulle tuliki musta aukko ja tartti ruveta oikein miettimähän mitä muuta sitä vois tehdä hyötyliikunnan nimissä.

Jouduin oikein googlaamahan, et mitä kaikkea sitä sitte lasketahan hyötyliikunnaksi ja eikä lista siitä paljoa piremmäksi tullu. Työmatkat kävellen tai pyöräillen, no joo, ei onnaa mun kohdalla sillä työmatka on ylitte 50 kilsaa eli se sit siitä. Sen lisäksi listahan oli tällätty siivoaminen; no juu, siinä ainaski tulee hiki ja jollei muuta niin tuskan semmoone, mut saapahan liikkumisen ilon lisäksi puhtoosen huushollin.

Koiran ulkooluttaminen ja lasten kanssa reipasta oleilua oli myös listalla. Hihitelin tuota lukiessani, et tarttiskohan sanamuotoa hiukka muuttaa: lasten ulkoiluttaminen. Bonustenavia toisinaan kattoessa joskus tuumaa, et milläköhän heidät saisi nenäänsä pistämähän ulos varsinki köppääsellä kelillä. Muute ovat kovia vipeltämähän.

Pitääsköhän mennä koiralliset kamut ja naapurit lävitte ja sanoa, jotta tarttee hyötyliikuntaa. Antaasivakkohan sitte koiransa lainaksi lenkin ajaksi?

Luin lehdestä juttua, jossa kerrottihin kuinka esi-isihin on dinosauruksista tarttunu joku virus ja mikä vielä nykyihmisissäki oleilee. Ovat kuuleemma vuosien saatossa menettänehet kyvyn tarttua solusta toisehe, mutta ovat löytäneet isäntäsoluja missä viihtyvät.

Tuon enämpää ei oikeen jutusta irronnu, mut mua rupes askarruttamahan et mahtaakohan se olla esi-isien vaikutusta vaiko nykyysten PellePelottomien laskuvirheen aikaan saamaa, et sama kalorimäärä vaikuttaa kroppahan eri tavalla? Vai johtuuskohan se siitä, et ruoka ei tullu muinoin pöytähän kaupasta vaan sitä lihaa syötihin mikä saatihi kiinni.

Toisinaan sitä tulee pakettien kyljestä kurkattua, et kuinka paljo kaloreita mikäki ruokasydeemi sisältää. Mulle tuli ihan uutena oppina tässä projektin aikana ettei sama kalorimäärä ookkaa syötynä aina ihan saman arvoosta. Siis siinä mielessä kuinka paljo sen sulatus vattassa vie kaloreita.

Ja tässä tuo oppimani: ”Elimistö käsittelee hiilihydraatteja, proteiineja ja rasvoja eri tavalla. Sen takia niiden kalorimäärää ei voi vertailla keskenään. Ruoansulatukselta vie viidestä kymmeneen kaloria käsitellä sadan kalorin verran hiilihydraatteja. Sadan kalorin proteiiniannoksen hyödyntäminen vie elimistöltä kuitenkin 20-30 kaloria.”

Proteiinin lähtehenä liha on vieny jo aikoonansa kauhiasti energiaa saada se syötävähän kuntoon, niin minkä ihmeen takia sen sulattaminenki on sitte vaatinu vielä veronsa?! Tosin silloon ku esi-isät on jo asettunehen aloollensa, niin kyllähän viljeleminenki on energiaa vaatinu. Eli toisaalta son ollu aikas reilua siihe aikahan, ettei syömine oo vieny kaikkia ruuasta saatavaa energiaa.
On tää syöminen sitte hassu juttu. Mut saakohan tuon ny sitte laittaa dinosaurusten piikkihi vai onkoha se esi-isiltä muute vaan peritty jutska? Tuliaane nykyihmisille leirinuotioolta.

Ihminen ei elä pelkällä suuhunsa laittamalla ravinnolla vaan se tarttoo myös henkistä ravintoa ihan jokaane päivä. Siitä saa voimia jokaasehen päivähän ku osaa nauttia elämän pienistä asioosta.

Ja näin keväisin niitä tarjoaa vaikkapa luonto mielin määrin. Lumet suli viimein ja vihdoin, ah. Linnut on tullu takaasi ja iloone viserryskonsertti on taasen alkanu. Eikä mee kauaa ku luonto alkaa viheriöimähän, sellaasta tuoretta vihreetä. Taitaa kukkien väriloistoki pian vallata pihan ku pihan.

Myös mukavien asiootten tekeminen tuo nautintoa elikkäs henkistä ravintoa normaalihin päivähän. Eikä sitä jaksaasikaan, jollei välillä tekisi jotain itellensä mieluusta. Sittepä menee ne kureekki hommat siinä sivussa, vaikkapa ikkunootten pesu, jotta näkisi seurata kevään tuloa.

Oltihin ryhmän kanssa eräässä salolaasessa rettuliikkeessä kattelemassa kevään ja kesän uutuuksia ja tietty hypistelemässä. Huomas siinä illan aikana, et kyllä koko akkajoukko nautti moisesta ja sai siitä iloa. Tais aika moni käydä kukkarollaki, sillä sen verran sieltä kotia päin kauppakasseja kannettihin. Jopa mullekki tuli punaraitaane pusero kotia.

Ai niin, henkisen ravinnon parasta antia on se, et auttaa jaksamahan eikä siitä kerry sitten millään muotoa kiloja kroppahan!

Keho ja mieli muodostavat kokonaasuuden -> ajattelu vaikuttaa kehon toimintaan. Se, miten keho toimii tai miten sitä käytetähän, vaikuttaa ajatteluhun.

Kahvijuojat touhuavat kahvihampahan kolottamisesta ku eivät oo pitkään aikahan saanu hörppiä kahvia. Mut mikä silloon kolottaa ku ei oo päässy liikkumahan pitkään aikaan? Liikuntavarvasta?

Mulla meni melkeen pari viikkoa, ku en yksinkertaasesti ehtiny harrastaa minkäänmoista liikuntaa. Aamulla lähdin kotoa seittemän jälkihin ja tulin takaasi joskus kaheksan pintaan illalla. Siinä ei yksinkertaasesti riittäny tunnit liikunnan harrastamiseen, noh tosiasiassa ei kyllä riittäny aika kotitöihinkään jos niinku rehellisiä ollahan.

Öisin näin unta, et olin jumpassa tai jotenki muuten ittiäni liikuttamassa ja aamulla heräsin ja suunnittelin et josko jo tänään kerkiääs. Eli kyllä se keho vaan vaan vaikuttaa ihan alitajuusestikki mielehen ku sillä on vajausta jostakin.

Ja onhan seki totta, et liikkumisen jälkihin on ajatuskin paljo kirkkahee jos on muutenki kokonaasvaltaasesti hyvä olo. Onneksi on pääsiääne tulossa ja neljän päivän vapaat, niin on aikaa taasen liikuttaa ittiänsä, ravita mieltänsä ja nauttia kevään tulosta.

Oikein hyvää pääsiäistä!

Olipa kerran pullia kroppa täynnänsä rasvapeikkoja. Peikoilla oli loikoisat olot, oikein kissanpäivät. He nauttivat olostansa täysillä, ruokaa oli aina tarjolla runsahasti. Ei tarvinnu pelätä, et millä sitä huomenna vattansa täyttääs.

Sitten niille ihan yllättäen koitti kurjat ajat. Takana päin alkoi olla ruhtinaalliset tarjoilut. Ei tullu mättöä enää tasaaseen tahtihin joka päivä. Peikko kerrallaan alkoi kuihtua ja ihan silmissä surkastua. Vaattehet vaan alako roikkumahan päällä.

Pikkuhiljaa ne yksitellen raahusti puun taakse piilohon. Eivät raukat kestäny enää näyttäytyä toisillensa. Häpiä oli kova, eikä kukaan tykänny ku luut vaan alko törröttämähän nahaan alla. Eivät laittaneheet pystyhyn mielenosootusta vaan vannoivat jokaane tahollansa kostavansa vielä.

Tänä päivänä nuo kostonhimooset peikot tähyilevät puun takana jokaista otollista hetkeä tehdä kostoiskunsa eli hyökätä ruuan kimppuhun heti ku vaan moisen näkevät. Eivät viitti kertoa uuden timmin kropan omistajalle, et täällä mollaan. Luulkoon ähäkutti päässeensä meistä.

Valitettevasti tämä peikko tarina on tosi. Aikoinaan hankitut rasvasolut eivät todellakaan katoa kropasta mihinkään. Ne on kyllä surkastuneet, mutta kyttäävät rontit koko ajan tilaisuutta täyttää ittensä uudelleen.

Siksi uudistuneen kropan omistajan onki tuiki tärkiää tietää, et nuo koston himooset rasvapeikkosolut on ihan oikiasti puun takana vaanimassa tilaisuuttaan. Niitä ei pidä ruokkiman minkään muotoosella ylenmäärääsellä syönnillä eikä epäsäännöllisillä ruoka-ajoolla. Eläköhöt kaikessa rauhassa lopun ikäänsä kurjasti piileskellen. Eikä tästä asiasta tartte mitään huonoa omaatuntoa ruveta hankkimahan, päin vastoon olla tyytyvääne et on moiset kiusatekijät saanu laitettua kurihin.